Osa 3. Uni

Palasin työpöytäni äärelle ja hautasin kasvoni käsiini. En todellakaan tiennyt mitä tehdä. En voinut kieltäytyä artikkelin kirjoittamisesta, sillä halusin todella kirjoittaa sen. En myöskään voinut pyytää kuvaajan vaihtoa. Vaikka yritin ajatella, että selviytyisin Danielin kanssa työskentelystä, en saanut itseäni positiivisemmalle tuulelle.
”Julia?” Kuului takaani ääni, joka kuului Danielille.
Käännyin ympäri ja nousin seisomaan. Mietin, mitä asiaa Danielilla mahtoi taaskin olla minulle. Varmasti jotain sellaista, mikä antaisi minulle taas oivan syyn käyttäytyä huonosti.
”Niin?” kysyin koleasti.


”Taisit kuulla yhteisestä projektistamme?” Daniel kysyi varovasti.
”Se on minun projektini, sinä vain toimit kuvaajana”, kivahdin.
”Sovitaan niin, mutta minulla on sinulle ehdotus. Me tulemme työskentelemään paljon yhdessä, halusit sinä sitä tai et, joten eikö olisi helpompaa, jos pystyisimme käyttäytymään toistemme seurassa?” Daniel kysyi.
Huokaisin. Minun todellakin kannattaisi hyväksyä ehdotus. Lisäksi, minä olin se, joka ei pystynyt käyttäytymään. Ja minä olin sentään aikuinen. Kyllä minun pitäisi pystyä tunkemaan ärsytykseni mieleni perukoille, ja kyllä minä olin yrittänytkin, tosin vain hetken aikaa. Jokin vain palautti ärsytykseni takaisin.
”Selvä. Mutta en lupaa mitään”, vastasin lopulta.
Daniel nyökkäsi, ja olin erottavani pienen hymyn hänen huulillaan, kun hän kääntyi ja lähti pois. Lysähdin takaisin tuolilleni. Ehkä minä pärjäisin jotenkin hänen kanssaan.


Pari päivää sain työskennellä rauhassa, enkä edes huomannut Danielia missään. Olin siitä todella helpottunut, ja minusta alkoi jo tuntua siltä, että ehkä me onnistuisimme työskentelemään yhdessä. Kun kuitenkin koitti se päivä, jolloin meidän piti aloittaa työskentely yhdessä, olin jännittynyt. Olin saanut viestin, että tapaisimme toimistohuoneessa numero 24. Siispä löysin itseni pian koputtamassa huoneen 24 oveen. Ovi avautui nopeasti.
”Tervetuloa toimistooni”, Daniel toivotti minut tervetulleeksi.
”Sinulla on toimisto? Sinähän vasta aloitit! Ja olet kuvaaja!” Sanat pulpahtivat suustani terävinä ja kireinä, ennen kuin ehdin estää itseäni.
”En olisi täällä ilman tätiäni. Hän on töissä täällä, ja sai minulle toimiston siksi aikaa kun olen täällä. Itse asiassa sain tämän työpaikankin hänen takiaan”, Daniel kertoi.
”Sinä et siis jää tänne?” Kysyin ehkä turhankin innokkaasti.
”Pääset eroon minusta heti kun olemme saaneet hommat hoidettua. Aloitetaanko?”
Istuuduimme pöydän ääreen ja aloin selittää suunnitelmiani kuvauksia varten. Kun keskityin siihen, unohdin melkein kenelle olin puhumassa. Vaikka äskeinen keskustelu oli sujunut paremmin kuin edelliset, olin silti tehnyt aika selväksi tunteeni Danielia kohtaan. Sain kuitenkin huomata, että Daniel oli pätevä työssään, mikä helpotti suunnattomasti suunnittelua.
”Ei ollut niin hirveää kuin kuvittelit, vai?” Daniel kysyi hymyillen kun olin lähdössä.
En kehdannut myöntää sitä, vaan lähdin sanomatta mitään.


Kotona istahdin syömään spagettia Elisan kanssa.
”Millaista oli työskennellä Danielin kanssa?” Elisa kysyi suu täynnä ruokaa.
”Ei se ollut niin pahaa kuin kuvittelin, mutta odotan silti innolla sitä, kun hän lähtee”, sanoin.
”Minähän sanoin, että hän on mukava”, Elisa sanoi tyytyväisenä.
”En minä sanonut, että hän on mukava! Hän silti ärsyttää minua!” Ilmoitin topakasti.
”Odotahan vain, pian olette ylimmät ystävykset”, Elisa ennusti.
Potkaisin Elisaa, ja sain hänet älähtämään. Meistä ei todellakaan tulisi ylimpiä ystäviä. Se että pystyimme työskentelemään yhdessä, ei tarkoittanut, että pitäisin hänestä. Ja siitä olin varma.


Seisoin valkoisessa huoneessa. Minua pyörrytti, ja olisin vain halunnut kaatua maahan. Jokin tuntematon voima piti minut kuitenkin pystyssä, mutta horjuin silti. Suljin ja availin silmiäni, yrittäen nähdä paremmin. Yhtäkkiä edessäni seisoi mies. Katsoin suoraan miehen silmiin, jotka toivat minulle pelon tunnetta. Olisin halunnut kääntää katseeni pois, mutta en pystynyt. Päässäni alkoivat kaikua sanat: ”Et pääse pakoon”. Vaikeroin ja yritin edelleen kääntää katseeni pois. Päätäni alkoi särkeä, ja pian tunsin vihlovaa kipua. Koko kehoni tuntui räjähtävän kivusta ja kaikki muuttui mustaksi. Lattia katosi altani ja aloin pudota. Minä putosin, putosin, ja putosin…


Heräsin haukkoen henkeäni. Uni oli tuntunut niin todelliselta, saatoin vieläkin muistaa vihlovan kivun. Tärisin hieman ja minua pelotti hirveästi, vaikka kyseessä oli ollut vain uni. En minä yleensä pelästynyt pelkästä unesta näin paljon. Sain hengitykseni tasaantumaan ja palasin makaamaan. Yritin päästä uudestaan uneen, mutta olin liian levoton. Samassa tajusin jotain. Unen mies oli ollut Daniel! Lähettikö oma alitajuntani minulle varoituksen?

Noinkin ”jännittävään” kohtaan päättyy tämä osa. Tässä kestikin kauemmin kuin muissa osissa, eikä tekstiäkään ole kovin paljon. En vain jotenkin onnistunut kirjoituksessa. Mutta, seuraava osa ilmestyy sitten joskus :P Luultavasti tässä lähiaikoina. Ai niin! Tätä osaa varten minun piti hankkia pari posehackkia, mutta MTS2 päätti juuri silloin olla toimimatta, kun sieltä olisi tarvinnut niitä ladata. Siispä pahoittelen paria kuvaa, jotka eivät ole oikein onnistuneet juuri posehackittomuuden takia.
- Jasmy