Jonkin takia menin aivan sekaisin oudosta unestani. Danielin kanssa työskennellessäni olin vaitonainen, enkä katsonut häneen päinkään. Työskentelymme muuttui vaikeaksi minun takiani. Tunsin itseni tyhmäksi, sillä tein kaiken vain pelottavan unen takia. En vain saanut unta mielestäni, sillä minusta se tuntui varoitukselta. Daniel kuitenkin kesti käytöstäni pitkään, kunnes erään yhteisen työpäivän päätteeksi hän otti asian puheeksi, juuri kun olin lähdössä kotiin.
”Olenko minä tehnyt jotain?” Daniel kysyi.
”Kuinka niin?” Käännyin ympäri ja kysyin.
Katseeni harhaili esineissä, enkä edes vilkaissut Danielia. Tunsin kuitenkin hänen polttavan katseensa.
”Sinä tuskin edes puhut. Äläkä vain väitä, että olemme taas juuttuneet sille tasolle”, Daniel sanoi, ja kuulin pienoista huvittuneisuutta hänen äänessään, kuten melkein aina.
”Minulla on vain ollut huono viikko”, mutisin.
Daniel ei vastannut mitään. Seisoimme kumpikin hiljaa paikoillamme. Daniel tuijotti edelleenkin minua, ja minä katsoin tiiviisti lattiaa. En kuitenkaan kestänyt sitä tuijotusta hetkeäkään, vaan lähdin pois huoneesta, mutisten hyvästit.
Seuraavana päivänä minun ei onneksi tarvinnut työskennellä Danielin kanssa, sillä silloin järjestettiin vuotuinen syyspiknik. Koko lehden toimituksen täytyi osallistua siihen. Minua ei olisi huvittanut piknikit, mutta pakkohan minun oli sinne mennä. Hyvällä tuurilla pääsisin livahtamaan sieltä parin tunnin päästä. Piknik alkoi samalla tavalla kuin joka vuosi. Päätoimittaja piti puheen, pari muuta ihmistä pitivät puheen, ja sitten oli tarkoitus alkaa pitää hauskaa. Piknikkiä varten oli järjestetty ilmaista ruokaa, musiikkia tanssimista varten, ja pomppulinna lapsia varten, sillä joka vuosi jotkut toivat aina lapsensa mukanaan. Minua ei huvittanut syöminen tai tanssiminen, joten istuin pienen pöydän äärelle ja katselin muiden puuhia.
Olin luullut, etten tapaisi Danielia tänään, mutta pian mies ilmestyi luokseni.
”Onko sinulla tänäänkin huono päivä?” Daniel kysyi varovasti.
Huokaisin ja pudistin päätäni. Odotin hänen lähtevän, mutta vastoin toiveitani, Daniel istui minun viereeni. Olimme hetken hiljaa.
”Miksi sinä et ole tanssimassa, syömässä ja pitämässä hauskaa?” Daniel kysyi rikkoen hiljaisuuden.
Minua ei todellakaan huvittanut jutella Danielin kanssa, mutta en jaksanut tapella. Ainoa vaihtoehto oli siis vastata hänen kysymyksiinsä nätisti, vaikka en siitä pitänytkään.
”Koska minua ei huvita”, vastasin.
”Pidätkö sinä koskaan hauskaa?” Daniel kysyi.
Mulkaisin Danielia. Kyllä minä pidän hauskaa! Hän ei vain tuntenut minua.
”Näithän sinä minut silloin siellä yökerhossakin”, tyydyin vastaamaan.
”Niin, mutta näytät aina niin vakavalta”
”Ehkä sinä teet minut vakavaksi”, ehdotin nyrpeästi.
”Ehkä, ja ehkäpä sinä kerrot minulle miksi”, Daniel sanoi naurahtaen.
Onnekseni juuri silloin päätoimittajan ääni alkoi taas kuulua.
”Tänä vuonna arvomme taas upeita palkintoja toimituksen kesken!” Jääskinen selitti innoissaan.
Pienen puheen jälkeen hänelle tuotiin hattu, joka sisälsi toimituksessa työskentelevien nimiä. Minä en ollut koskaan voittanut mitään, joten en kiinnittänyt suurta huomiota arvontaan.
”Seuraavan vuorossa on matka Kylpylähotelli Aurinkoon! Ja tämän matkan voittaa… Julia Auer!”
Hätkähdin kuullessani nimeni. Olinko minä oikeasti voittanut jotain?
”Julia Auer! Missä olet Julia?” Jääskinen tähyili minua.
Nousin ylös hymyillen. Minä olin voittanut! Iloisena lähdin kävelemään kohti Jääskistä. Kerrankin jotain hauskaa tapahtui tällä piknikillä!
”Ja sinun kanssasi lomalle lähtee…”, Jääskinen aloitti, kun huomasi minun lähestyvän.
Luulin saaneeni lähteä yksin lomalle, mutta ilmeisesti loma olikin kahdelle. Se ei kuitenkaan haitannut minua, toivoin vain, että kanssani lähtisi joku mukava ihminen. Mieluiten vielä joku, jonka tunnen.
”Daniel Suominen!” Jääskinen kailotti.
Hymyni hyytyi siihen paikkaan. Vilkaisin Danielia, joka näytti hämmästyneeltä, mutta oli silti lähtenyt hakemaan palkintoaan. Kävelin nopeasti Jääskisen luo ja riuhtaisin häneltä kirjekuoren, jossa ilmeisesti oli kaikki tarvittava tieto lomasta. Kun Danielkin oli hakenut kirjekuorensa, viittoilin hänet luokseni.
”Sinä saat minun kirjekuoreni”, ilmoitin Danielille, kun hän oli saapunut luokseni.
”Mitä?” Daniel kysyi kummissaan.
”Minä en ole tulossa”, ilmoitin.
”Ai koska minäkin tulen? Eikö tuo ole typerää?” Daniel jatkoi kysymyksiään.
Se oli typerää. Ja lapsellista. En vain halunnut joutua samalla lomalle tuon miehen kanssa. Mehän joutuisimme olemaan yhdessä koko ajan!
”Niin. Minä en lähde lomalle tappelemaan, ja me emme pysty olemaan yhdessä ilman tappelua”, sanoin ja ojensin kirjekuorta Danielille.
”Ei meidän tarvitse tapella!” Daniel sanoi ja jatkoi: ”Kannattaako sinun jättää loma väliin tuon syyn takia? Emme edes luultavasti näe toisiamme siellä.”
Olin hetken hiljaa. Minä kyllä halusin lomalle.
”Oletko varma?” Kysyin.
”Olen, paitsi, että joudumme istumaan linja-automatkan vierekkäin”, Daniel sanoi.
Purin huultani. Kauankohan joutuisimme istumaan linja-autossa?
”Mutta lupaan olla ihan hiljaa”, Daniel lupasi.
”Miksi sinulle on niin tärkeää, että minä tulen mukaan?” Kysyin, sillä en ollut vielä päättänyt lähdöstäni. Aloin kuitenkin olla jo lähdön puolella. Yksin oleminen ja rentoutuminen houkuttelivat minua. En edes muistanut milloin olin viimeksi ollut lomalla.
”En vain halua, että joku jää minun vuokseni paitsi jostain hauskasta”, Daniel kertoi.
”No, siinä tapauksessa minä lähden”, sanoin varmana ja sujautin kirjekuoreni taskuuni.
Kotona olin katsonut kirjekuoreni sisällön läpi. Se oli sisältänyt linja-autolipun, joka veisi minut Kylpylähotelli Aurinkoon. Lisäksi kirjekuoressa oli ollut nimi, jolla hotellihuone oli varattu. Yllätyin kun huomasin, että lehti oli luvannut maksaa kaikki kulut. Tosin paljon kuluja ei ehtisi syntyä yhden viikonlopun aikana. Aloin olla jo aika iloinen, että en ollut antanut kirjekuortani Danielille. Ja emmehän me tosiaan näkisi siellä kuin pari kertaa.
Äh, tätäkin osaa oli vaikea kirjoittaa. Toivon, ettei se näy tekstin laadussa. Jostain syystä olen nyt kadottanut inspiraationi melkein kaikkeen. Kyllä se kuitenkin varmasti kohta palaa :)
- Jasmy
