Osa 1. Kaiken pahan alku ja juuri

Istuin kerrostaloasuntoni lähellä sijaitsevan puiston penkillä. Pidin siellä istumisessa, sillä siellä oli aina niin hiljaista. Harvoin joku kulki ohi, mikä oli hyvä. Sinne saatoin mennä, kun halusin karkuun muuta maailmaa. Siellä pystyin kuulemaan ajatukseni ja olemaan rauhassa. Kukaan ei osaisi etsiä minua sieltä. Valitettavasti tällä kertaa joku löysi minut sieltä. Joku, jonka tapaamista myöhemmin tulisin katumaan. Mutta sitä minä en silloin tiennyt.


”Anteeksi?”
Havahduin ajatuksistani ja nostin katseeni äänen suuntaan. Edessäni seisoi nuori mies, joka näytti täysin tavalliselta, lukuun ottamatta arpea leuassa. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme, juuri sellainen ilme, jota en ollut koskaan kaivannut. Minua oli aina ärsyttänyt se, miten ihmiset kyselivät asioitani ja halusivat tietää kaiken. Siispä en ajatellut pitäväni minua häirinneestä miehestä.
”Niin?” Kysyin varsin viileästi, ja toivoin, että se saisi miehen lähtemään.
”Niin, minä vain ajattelin tulla kysymään, että onko kaikki hyvin. Olet istunut tässä jo neljä tuntia, ja olet tuskin liikkunut lainkaan”, mies selitti äänessään hieman noloutta.
”Mistä sinä sen voit tietää?” Kysyin hämmästyneenä.
”No, minä asun tuolla kerrostalossa, mikä näkyy tästä. Satuin vain katsahtamaan ikkunasta ulos ja huomasin sinut täällä. Kun katsoin myöhemmin ulos uudestaan, olit täällä vieläkin”, mies kertoi.
”Kaikki on hyvin, kiitos vain”, vakuutin, ja odotin miehen lähtevän.
Vastoin toiveitani hän kuitenkin istuutui viereeni.


Siirryin vaivihkaa kauemmas miehestä ja olin hiljaa. Tuijotin eteenpäin, ja odotin miehen lähtöä.
”Saanko kysyä jotain?” Mies kysyi lopulta.
”Mieluummin et”, vastasin, enkä edes yrittänyt kuulostaa kohteliaalta.
”Miksi olet täällä?” Mies kysyi välittämättä minun vastauksestani.
”En usko, että se kuuluu mitenkään sinulle, mutta täällä on hyvä ajatella”, ilmoitin, enkä vieläkään katsonut miestä.
”Etkö voisi tehdä samaa kotona?” Mies jatkoi kyselyään, ja jostain kummasta syystä vastasin.
”En asu yksin.”
Mies avasi taas suunsa, varmasti kysyäkseen jotain muuta. Siispä nousin ylös penkiltä.
”Minun pitää lähteä”, sanoin nopeasti ja lähdin kävelemään ripeästi pois.
En voinut katsoa taaksepäin, mutta uskoin miehen jääneen penkille istumaan. Vasta kun olin kävellyt jonkin aikaa, vilkaisin nopeasti taakse. Hän ei ollut seurannut minua.


Kun pääsin pieneen kotiini, Elisa oli minua vastassa. Minä ja Elisa olimme olleet kämppäkavereita jo kaksi vuotta, joten olimme aika hyviä ystäviä. En silti voinut väittää, että Elisa tuntisi minut perin pohjin, meillä kummallakin oli salaisuutemme. Minä ja Elisa olemme erilaisia. Meissä on paljon eroja, mutta silti pidämme toistemme seurasta. Elisa on iloinen, positiivinen ja aina valmis juhlimaan. Elisan ympärillä pyörii paljon porukkaa, juuri hänen värikkyytensä takia. Elisa näyttää hauskalta, aivan erilaiselta kuin minä. Joskus toivon, että uskaltaisin pukeutua niin rohkeasti, kuin hän pukeutuu.
”Julia! Olen odottanut sinua vaikka kuinka kauan!” Elisa huudahti heti ensimmäiseksi.
”Äitisi on soittanut tänne vaikka kuinka monta kertaa”, Elisa jatkoi.
”Sanoiko hän miksi?” Kysyin vaiteliaana.
Minun ja äitini välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Äiti on aina väheksynyt minua, ja muistuttanut monta kertaa, kuinka paljon minussa on virheitä. Hän keksii aina jotain valitettavaa minusta, eikä koskaan unohda tekemiäni virheitä.
”Hän mainitsi jotain siskostasi”, Elisa sanoi ja ojensi minulle puhelimen.


Otin puhelimen käteeni ja valitsin äidin numeron. Elisa poistui paikalta. Huulta purren odotin äidin vastaavan.
”Helena Auer”, äiti vastasi puhelimeen.
”Julia täällä. Olit soittanut?”
”Julia! Minulla on sinulle hyviä uutisia! Siskosi on mennyt kihloihin!” Äiti kiljui korvaani.
En vastannut hetkeen mitään. Muistin siskoni täydellisen poikaystävän, johon äiti oli ihastunut täysin. Ja eihän hänessä ollut mitään vihattavaa, rikaskin kun oli.
”Onnittele häntä minun puolestani”
”Varmasti! Etkö sinä vieläkään ole löytänyt ketään? Enhän minä ihmettele, kun olet niin masentavaa seuraa, sinun pitäisi joskus hymyillä. Ottaisit hieman mallia Jennistä, hän on niin eläväinen. Ja voisit tehdä jotain hiuksillesikin…”, äiti aloitti jo monta kertaa kuulleeni saarnan.
Kuuntelin nyrpeästi koko jutun loppuun asti, jonka jälkeen lopetin puhelun ja menin huoneeseeni.


Istahdin nojatuoliini ja suljin silmäni. Mietin, miksi kestin äidiltä sellaista käytöstä. Joka kerta hän vain haukkui minua, ja sai minut tuntemaan itsenä epäonnistuneeksi. Ennen olin yrittänyt niin kovasti miellyttää häntä, mutta enää en jaksanut. Minä olen mikä olen, ja ilmeisesti en voi muuttua. Hetken päästä nousin ja vaihdoin pyjamaan. Yritin saada nukuttua, mutta ajatukseni pitivät minut hereillä. Kun vihdoin nukahdin, oli kello jo paljon. Jos olisin ollut hereillä, ja katsonut juuri sillä hetkellä ulos, olisin nähnyt jotain, mikä olisi estänyt minua tekemästä monia virheitä.

Tähän päättyy ensimmäinen osa. Minulla ei ole tiettyä vakiopituutta, vaan kirjoitan niin pitkän osan kuin tulee. Jos jokin ihastutti tai vihastutti, kommentoi ihmeessä :)
- Jasmy