Osa 2. Jälleennäkeminen

”Julia! Sinun täytyy tulla minun kanssani!” Elisa aneli.
Olin koko päivän joutunut kuuntelemaan Elisan aneluja. Hän halusi minun lähtevän juhlimaan. Kun olin kysynyt miksi, hän oli vain sanonut, että aina ei tarvinnut olla kunnon syytä. Tiesin, että loppujen lopuksi minä lähtisin Elisan mukaan kiertämään yökerhoja, mutta pistin silti vastaan. Minä en viihtynyt yökerhoissa, vietin mieluummin rauhallista koti-iltaa, mutta silti Elisa sai minut aina lähtemään. Suostuin kulkemaan hänen perässään vain tunnin tai kaksi, mutta sen jälkeen palasin aina takaisin kotiin.
”Voisit vaikka tavata jonkun, ja vihdoin äitisi olisi tyytyväinen”, Elisa jatkoi.
”Minä en halua tavata ketään”, ilmoitin.
Tietenkin minä valehtelin, mutta minun oli vain pakko keksiä jotain vastaan väitettävää Elisalle. Se ei kumminkaan lannistanut häntä, vaan hän keksi tuhansia eri syitä, ja taas kerran, lupasin mennä hänen mukaansa.


Elisa vei minut mukanaan juuri avatulle yökerholle, jota hän kutsui nimellä Onnela. Nimi oli tuttu minulle, joten ilmeisesti Elisa oli raahannut minut sinne ennenkin.
”Odota tässä”, Elisa huusi yli musiikin ja katosi jonnekin.
Niin kävi aina. Elisa näki jonkin tuttunsa, ja pian päädyimme juhlimaan hänen kanssaan. Jos siis minun nurkassa istumistani saattoi edes juhlimiseksi kutsua. Pian näin kumminkin Elisan palaavan. Hän veti perässään miestä, joka näytti tutulta. Elisan ja miehen päästyä luokseni, tajusin kuka hän oli. Mies oli sama, kenet olin tavannut päivä sitten puistossa! Aloin heti katua tuloani yökerhoon, minä en todellakaan halunnut uusia eilistä keskustelua!
”Tässä on Daniel”, Elisa kertoi minulle, tosin kuulin huonosti hänen sanansa.
”Me olemmekin jo tavanneet”, Daniel sanoi, ja hymy nousi hänen huulilleen.
Nyökkäsin tuskaisena, enkä katsonut Danieliin. Minua ihmetytti tunteeni häntä kohtaan. Hän ei ollut tehnyt minulle mitään, mutta silti tuo mies ärsytti minua enemmän kuin kukaan muu.
”Ystäväsi ei ole järin ystävällinen”, Daniel sanoi Elisalle, edelleen hymyillen.
”Elisa, voisimmeko lähteä?” Kysyin Elisalta, välittämättä Danielista.
”Näetkö mitä tarkoitan, ei mitään tapoja”, Daniel ilmoitti, ja minun ärsytyksekseni hänen hymynsä leveni entisestään.
Elisa katseli meitä kumpiakin hämmästyneenä. Minun käytökseni selvästi kummastutti häntä, mutta en voinut itselleni mitään.
”Nähdään myöhemmin Daniel”, Elisa sanoi lopulta, ja lähti vetämään minua pois yökerhon vilkkuvista diskovaloista.


”Mitä sinun käytöksesi oikein oli siellä Onnelassa?” Elisa kysyi tuohtuneena, kun olimme päässeet kotiin.
”En tiedä! Se mies vain ärsyttää minua niin paljon!” Huudahdin.
”Sinun pitäisi tutustua häneen. Daniel on oikeasti todella mukava”, Elisa vakuutti.
”Minä en halua tutustua häneen. Hänessä on vain jotain mistä en pidä”, murisin ja jätin Elisan yksin eteiseen.
Toisaalta minuakin hävetti minun käytökseni. Ei minulla ollut tapana käyttäytyä niin! En voinut vain kuvailla sitä tunnetta, mitä Daniel sai minut tuntemaan. Se oli kuin ärsytystä, mutta oli siinä jotain muutakin. Ainakaan minun ei tarvitsisi tavata häntä enää koskaan. Tuskinpa me uudestaan eksyisimme samalla yökerholle.


Seuraava päiväni alkoi normaalisti. Heräsin aamulla seitsemän maissa ja aloin valmistautua töitä varten. Työskentelen toimittajana Teens-nimisessä nuortenlehdessä. Päätettyäni alkavani toimittajaksi, en ollut aivan tähdännyt kirjoittamaan siitä, miten jokin kuuluisuus saa pidettyä itsensä laihana. En tietenkään pitänyt nuortenlehtien toimittajia huonoina, minä en vain tuntenut itseäni kodikkaaksi muodin ja mallien keskellä. Teens oli kuitenkin ainoa paikka, joka oli hyväksynyt minut palkkalistoilleen. Ja sainhan minä kuitenkin tehdä työtä, jota rakastin. Kun olin pukeutunut, lähdin töihin bussilla, kuten muinakin aamuina. En odottanut yllätyksiä, vaan kaikki tuntui sujuvan niin kuin aina. Minun elämääni voisi kuvailla tylsäksi, mutta minä olin jokseenkin tyytyväinen siihen. Tämä päivä oli kuitenkin täysin erilainen kun muut. Päästyäni työpöytäni luokse, kuulin takaani kohteliaan rykäisyn.


Käännyin ympäri ja huomasin tuijottavani suoraan Danieliin. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun katsoin häntä kunnolla. Nyt en voinut olla huomaamatta hänen komeuttaan. En kauaa kuitenkaan ihaillut hänen komeuttaan. Päähäni singahti monta kysymystä, ja ennen kaikkea se tuttu tunne. Uskomatonta, että törmäsin häneen taas!
”Mitä sinä täällä teet?” Sihahdin.
”Yleensä keskustelu aloitetaan jollakin hieman ystävällisemmällä lauseella”, Daniel sanoi huvittuneena.
Hän hymyili taas sitä ärsyttävää huvittunutta hymyään. Minä mulkoilin häntä pahasti, enkä puhunut mitään.
”Työskentelen täällä”, Daniel ilmoitti lopulta.
”Mistä lähtien?” Kysyin pakokauhun vallassa.
Ei hän voinut työskennellä täällä! Sitten minä joutuisin näkemään häntä joka päivä! Se ei voinut olla totta.
”Aloitan tänään kuvaajana. Olin tulossa sanomaan hei, sillä me tulemme viettämään paljon aikaa yhdessä”, Daniel kertoi, jonka jälkeen hän kääntyi ja lähti pois.
En kyennyt hetkeen liikkumaan. Me emme pystyisi työskentelemään yhdessä! En pystynyt edes ajattelemaan tunteja, joita joutuisimme viettämään yhdessä. Hän ehkä pitäisi sitä huvittavana, mutta minä en. Vasta sitten tajusin jotain. Hän varmasti vitsaili! Minä en ollut montaa kertaa työskennellyt yhdessä kuvaajan kanssa, joten oli epätodennäköistä, että tulisin työskentelemään hänen kanssaan nyt. Ja jos emme työskentelisi yhdessä, en varmasti edes huomaisi hänen olevan samassa rakennuksessa kuin minä. Aloin jo hieman rauhoittua, ja sain raahattua itseni työpöydän ääreen. Yritin unohtaa äskeisen keskustelun, joten keskityin tekemään töitäni.


Ruokataukoni jälkeen minut kutsuttiin päätoimittaja Jääskisen puheille. Hermostuneena menin hänen toimistoonsa. Minua ei ollut kutsuttu sinne koskaan, joten mielessäni häälyi potkujen mahdollisuus, vaikka tiesin, ettei se ole mahdollista. Kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta.
”Me olemme huomanneet sinun taitosi kirjoittamisen parissa”, Jääskinen aloitti.
En viitsinyt kysyä ketkä me, vaan nyökkäsin varovasti. En enää ollut niin hermostunut.
”Joten, olemme päättäneet tarjota sinulle upeaa mahdollisuutta. Lehteen on suunniteltu jo vähän aikaa juttua julkkiksista, jotka eivät ole laihtuneet alipainoisiksi, ja ovat tyytyväisiä omaan painoonsa. Juttu on tärkeä nuorten lukijoidemme takia, joten haluamme, että siitä tulee täydellinen. Antaisimme sinulle täysin vapaat kädet koko jutun kanssa”, Jääskinen kertoi innoissaan.
Aloin itsekin innostua. Se olisi mahtavaa! Ja kerrankin saisin kirjoittaa jostakin, jolla oikeasti oli merkitystä!
”Saat käyttöösi kuvaajan, ja saat tietenkin itse päättää-”, päätoimittaja aloitti, mutta minä keskeytin.
”Kenet kuvaajan?” Kysyin kireästi.
En enää ollut niin innoissani. Odotin kauhulla kuulemaani nimeä. Tiesin mitä päätoimittaja sanoisi, en vain halunnut uskoa sitä.
”Daniel Suomisen”
Daniel ei ollut vitsaillut. Me tulisimme viettämään paljon aikaa yhdessä. Ja ilmeisesti en voinut kiertää sitä mitenkään. Minua vain mietitytti, miten ihmeessä selviytyisin siitä.

Innostuin tekemään uuden osan näin nopeasti positiivisten kommenttien ansiosta :) Tässä osassa taisi olla hieman enemmän tekstiä, mutta saman verran kuvia. Seuraavakin osa on jo kirjoitettu, kuvat vain puuttuvat :) Jostakin oudosta syystä minusta tuntuu, että tämä olisi jotenkin kirjoitettu erilailla kuin viimeksi. Mitä mieltä te olette?
- Jasmy