Rakkautta vain

Osa 4. Piknik

2009-03-01T06:35:00.001-08:00

Jonkin takia menin aivan sekaisin oudosta unestani. Danielin kanssa työskennellessäni olin vaitonainen, enkä katsonut häneen päinkään. Työskentelymme muuttui vaikeaksi minun takiani. Tunsin itseni tyhmäksi, sillä tein kaiken vain pelottavan unen takia. En vain saanut unta mielestäni, sillä minusta se tuntui varoitukselta. Daniel kuitenkin kesti käytöstäni pitkään, kunnes erään yhteisen työpäivän päätteeksi hän otti asian puheeksi, juuri kun olin lähdössä kotiin.
”Olenko minä tehnyt jotain?” Daniel kysyi.
”Kuinka niin?” Käännyin ympäri ja kysyin.
Katseeni harhaili esineissä, enkä edes vilkaissut Danielia. Tunsin kuitenkin hänen polttavan katseensa.
”Sinä tuskin edes puhut. Äläkä vain väitä, että olemme taas juuttuneet sille tasolle”, Daniel sanoi, ja kuulin pienoista huvittuneisuutta hänen äänessään, kuten melkein aina.
”Minulla on vain ollut huono viikko”, mutisin.
Daniel ei vastannut mitään. Seisoimme kumpikin hiljaa paikoillamme. Daniel tuijotti edelleenkin minua, ja minä katsoin tiiviisti lattiaa. En kuitenkaan kestänyt sitä tuijotusta hetkeäkään, vaan lähdin pois huoneesta, mutisten hyvästit.

Seuraavana päivänä minun ei onneksi tarvinnut työskennellä Danielin kanssa, sillä silloin järjestettiin vuotuinen syyspiknik. Koko lehden toimituksen täytyi osallistua siihen. Minua ei olisi huvittanut piknikit, mutta pakkohan minun oli sinne mennä. Hyvällä tuurilla pääsisin livahtamaan sieltä parin tunnin päästä. Piknik alkoi samalla tavalla kuin joka vuosi. Päätoimittaja piti puheen, pari muuta ihmistä pitivät puheen, ja sitten oli tarkoitus alkaa pitää hauskaa. Piknikkiä varten oli järjestetty ilmaista ruokaa, musiikkia tanssimista varten, ja pomppulinna lapsia varten, sillä joka vuosi jotkut toivat aina lapsensa mukanaan. Minua ei huvittanut syöminen tai tanssiminen, joten istuin pienen pöydän äärelle ja katselin muiden puuhia.

Olin luullut, etten tapaisi Danielia tänään, mutta pian mies ilmestyi luokseni.
”Onko sinulla tänäänkin huono päivä?” Daniel kysyi varovasti.
Huokaisin ja pudistin päätäni. Odotin hänen lähtevän, mutta vastoin toiveitani, Daniel istui minun viereeni. Olimme hetken hiljaa.
”Miksi sinä et ole tanssimassa, syömässä ja pitämässä hauskaa?” Daniel kysyi rikkoen hiljaisuuden.
Minua ei todellakaan huvittanut jutella Danielin kanssa, mutta en jaksanut tapella. Ainoa vaihtoehto oli siis vastata hänen kysymyksiinsä nätisti, vaikka en siitä pitänytkään.
”Koska minua ei huvita”, vastasin.
”Pidätkö sinä koskaan hauskaa?” Daniel kysyi.
Mulkaisin Danielia. Kyllä minä pidän hauskaa! Hän ei vain tuntenut minua.
”Näithän sinä minut silloin siellä yökerhossakin”, tyydyin vastaamaan.
”Niin, mutta näytät aina niin vakavalta”
”Ehkä sinä teet minut vakavaksi”, ehdotin nyrpeästi.
”Ehkä, ja ehkäpä sinä kerrot minulle miksi”, Daniel sanoi naurahtaen.
Onnekseni juuri silloin päätoimittajan ääni alkoi taas kuulua.

”Tänä vuonna arvomme taas upeita palkintoja toimituksen kesken!” Jääskinen selitti innoissaan.
Pienen puheen jälkeen hänelle tuotiin hattu, joka sisälsi toimituksessa työskentelevien nimiä. Minä en ollut koskaan voittanut mitään, joten en kiinnittänyt suurta huomiota arvontaan.
”Seuraavan vuorossa on matka Kylpylähotelli Aurinkoon! Ja tämän matkan voittaa… Julia Auer!”
Hätkähdin kuullessani nimeni. Olinko minä oikeasti voittanut jotain?
”Julia Auer! Missä olet Julia?” Jääskinen tähyili minua.
Nousin ylös hymyillen. Minä olin voittanut! Iloisena lähdin kävelemään kohti Jääskistä. Kerrankin jotain hauskaa tapahtui tällä piknikillä!
”Ja sinun kanssasi lomalle lähtee…”, Jääskinen aloitti, kun huomasi minun lähestyvän.
Luulin saaneeni lähteä yksin lomalle, mutta ilmeisesti loma olikin kahdelle. Se ei kuitenkaan haitannut minua, toivoin vain, että kanssani lähtisi joku mukava ihminen. Mieluiten vielä joku, jonka tunnen.
”Daniel Suominen!” Jääskinen kailotti.
Hymyni hyytyi siihen paikkaan. Vilkaisin Danielia, joka näytti hämmästyneeltä, mutta oli silti lähtenyt hakemaan palkintoaan. Kävelin nopeasti Jääskisen luo ja riuhtaisin häneltä kirjekuoren, jossa ilmeisesti oli kaikki tarvittava tieto lomasta. Kun Danielkin oli hakenut kirjekuorensa, viittoilin hänet luokseni.

”Sinä saat minun kirjekuoreni”, ilmoitin Danielille, kun hän oli saapunut luokseni.
”Mitä?” Daniel kysyi kummissaan.
”Minä en ole tulossa”, ilmoitin.
”Ai koska minäkin tulen? Eikö tuo ole typerää?” Daniel jatkoi kysymyksiään.
Se oli typerää. Ja lapsellista. En vain halunnut joutua samalla lomalle tuon miehen kanssa. Mehän joutuisimme olemaan yhdessä koko ajan!
”Niin. Minä en lähde lomalle tappelemaan, ja me emme pysty olemaan yhdessä ilman tappelua”, sanoin ja ojensin kirjekuorta Danielille.
”Ei meidän tarvitse tapella!” Daniel sanoi ja jatkoi: ”Kannattaako sinun jättää loma väliin tuon syyn takia? Emme edes luultavasti näe toisiamme siellä.”
Olin hetken hiljaa. Minä kyllä halusin lomalle.
”Oletko varma?” Kysyin.
”Olen, paitsi, että joudumme istumaan linja-automatkan vierekkäin”, Daniel sanoi.
Purin huultani. Kauankohan joutuisimme istumaan linja-autossa?
”Mutta lupaan olla ihan hiljaa”, Daniel lupasi.
”Miksi sinulle on niin tärkeää, että minä tulen mukaan?” Kysyin, sillä en ollut vielä päättänyt lähdöstäni. Aloin kuitenkin olla jo lähdön puolella. Yksin oleminen ja rentoutuminen houkuttelivat minua. En edes muistanut milloin olin viimeksi ollut lomalla.
”En vain halua, että joku jää minun vuokseni paitsi jostain hauskasta”, Daniel kertoi.
”No, siinä tapauksessa minä lähden”, sanoin varmana ja sujautin kirjekuoreni taskuuni.

Kotona olin katsonut kirjekuoreni sisällön läpi. Se oli sisältänyt linja-autolipun, joka veisi minut Kylpylähotelli Aurinkoon. Lisäksi kirjekuoressa oli ollut nimi, jolla hotellihuone oli varattu. Yllätyin kun huomasin, että lehti oli luvannut maksaa kaikki kulut. Tosin paljon kuluja ei ehtisi syntyä yhden viikonlopun aikana. Aloin olla jo aika iloinen, että en ollut antanut kirjekuortani Danielille. Ja emmehän me tosiaan näkisi siellä kuin pari kertaa.

Äh, tätäkin osaa oli vaikea kirjoittaa. Toivon, ettei se näy tekstin laadussa. Jostain syystä olen nyt kadottanut inspiraationi melkein kaikkeen. Kyllä se kuitenkin varmasti kohta palaa :)
- Jasmy

Osa 3. Uni

2009-02-21T10:45:00.000-08:00

Palasin työpöytäni äärelle ja hautasin kasvoni käsiini. En todellakaan tiennyt mitä tehdä. En voinut kieltäytyä artikkelin kirjoittamisesta, sillä halusin todella kirjoittaa sen. En myöskään voinut pyytää kuvaajan vaihtoa. Vaikka yritin ajatella, että selviytyisin Danielin kanssa työskentelystä, en saanut itseäni positiivisemmalle tuulelle.
”Julia?” Kuului takaani ääni, joka kuului Danielille.
Käännyin ympäri ja nousin seisomaan. Mietin, mitä asiaa Danielilla mahtoi taaskin olla minulle. Varmasti jotain sellaista, mikä antaisi minulle taas oivan syyn käyttäytyä huonosti.
”Niin?” kysyin koleasti.

”Taisit kuulla yhteisestä projektistamme?” Daniel kysyi varovasti.
”Se on minun projektini, sinä vain toimit kuvaajana”, kivahdin.
”Sovitaan niin, mutta minulla on sinulle ehdotus. Me tulemme työskentelemään paljon yhdessä, halusit sinä sitä tai et, joten eikö olisi helpompaa, jos pystyisimme käyttäytymään toistemme seurassa?” Daniel kysyi.
Huokaisin. Minun todellakin kannattaisi hyväksyä ehdotus. Lisäksi, minä olin se, joka ei pystynyt käyttäytymään. Ja minä olin sentään aikuinen. Kyllä minun pitäisi pystyä tunkemaan ärsytykseni mieleni perukoille, ja kyllä minä olin yrittänytkin, tosin vain hetken aikaa. Jokin vain palautti ärsytykseni takaisin.
”Selvä. Mutta en lupaa mitään”, vastasin lopulta.
Daniel nyökkäsi, ja olin erottavani pienen hymyn hänen huulillaan, kun hän kääntyi ja lähti pois. Lysähdin takaisin tuolilleni. Ehkä minä pärjäisin jotenkin hänen kanssaan.

Pari päivää sain työskennellä rauhassa, enkä edes huomannut Danielia missään. Olin siitä todella helpottunut, ja minusta alkoi jo tuntua siltä, että ehkä me onnistuisimme työskentelemään yhdessä. Kun kuitenkin koitti se päivä, jolloin meidän piti aloittaa työskentely yhdessä, olin jännittynyt. Olin saanut viestin, että tapaisimme toimistohuoneessa numero 24. Siispä löysin itseni pian koputtamassa huoneen 24 oveen. Ovi avautui nopeasti.
”Tervetuloa toimistooni”, Daniel toivotti minut tervetulleeksi.
”Sinulla on toimisto? Sinähän vasta aloitit! Ja olet kuvaaja!” Sanat pulpahtivat suustani terävinä ja kireinä, ennen kuin ehdin estää itseäni.
”En olisi täällä ilman tätiäni. Hän on töissä täällä, ja sai minulle toimiston siksi aikaa kun olen täällä. Itse asiassa sain tämän työpaikankin hänen takiaan”, Daniel kertoi.
”Sinä et siis jää tänne?” Kysyin ehkä turhankin innokkaasti.
”Pääset eroon minusta heti kun olemme saaneet hommat hoidettua. Aloitetaanko?”
Istuuduimme pöydän ääreen ja aloin selittää suunnitelmiani kuvauksia varten. Kun keskityin siihen, unohdin melkein kenelle olin puhumassa. Vaikka äskeinen keskustelu oli sujunut paremmin kuin edelliset, olin silti tehnyt aika selväksi tunteeni Danielia kohtaan. Sain kuitenkin huomata, että Daniel oli pätevä työssään, mikä helpotti suunnattomasti suunnittelua.
”Ei ollut niin hirveää kuin kuvittelit, vai?” Daniel kysyi hymyillen kun olin lähdössä.
En kehdannut myöntää sitä, vaan lähdin sanomatta mitään.

Kotona istahdin syömään spagettia Elisan kanssa.
”Millaista oli työskennellä Danielin kanssa?” Elisa kysyi suu täynnä ruokaa.
”Ei se ollut niin pahaa kuin kuvittelin, mutta odotan silti innolla sitä, kun hän lähtee”, sanoin.
”Minähän sanoin, että hän on mukava”, Elisa sanoi tyytyväisenä.
”En minä sanonut, että hän on mukava! Hän silti ärsyttää minua!” Ilmoitin topakasti.
”Odotahan vain, pian olette ylimmät ystävykset”, Elisa ennusti.
Potkaisin Elisaa, ja sain hänet älähtämään. Meistä ei todellakaan tulisi ylimpiä ystäviä. Se että pystyimme työskentelemään yhdessä, ei tarkoittanut, että pitäisin hänestä. Ja siitä olin varma.

Seisoin valkoisessa huoneessa. Minua pyörrytti, ja olisin vain halunnut kaatua maahan. Jokin tuntematon voima piti minut kuitenkin pystyssä, mutta horjuin silti. Suljin ja availin silmiäni, yrittäen nähdä paremmin. Yhtäkkiä edessäni seisoi mies. Katsoin suoraan miehen silmiin, jotka toivat minulle pelon tunnetta. Olisin halunnut kääntää katseeni pois, mutta en pystynyt. Päässäni alkoivat kaikua sanat: ”Et pääse pakoon”. Vaikeroin ja yritin edelleen kääntää katseeni pois. Päätäni alkoi särkeä, ja pian tunsin vihlovaa kipua. Koko kehoni tuntui räjähtävän kivusta ja kaikki muuttui mustaksi. Lattia katosi altani ja aloin pudota. Minä putosin, putosin, ja putosin…

Heräsin haukkoen henkeäni. Uni oli tuntunut niin todelliselta, saatoin vieläkin muistaa vihlovan kivun. Tärisin hieman ja minua pelotti hirveästi, vaikka kyseessä oli ollut vain uni. En minä yleensä pelästynyt pelkästä unesta näin paljon. Sain hengitykseni tasaantumaan ja palasin makaamaan. Yritin päästä uudestaan uneen, mutta olin liian levoton. Samassa tajusin jotain. Unen mies oli ollut Daniel! Lähettikö oma alitajuntani minulle varoituksen?

Noinkin ”jännittävään” kohtaan päättyy tämä osa. Tässä kestikin kauemmin kuin muissa osissa, eikä tekstiäkään ole kovin paljon. En vain jotenkin onnistunut kirjoituksessa. Mutta, seuraava osa ilmestyy sitten joskus :P Luultavasti tässä lähiaikoina. Ai niin! Tätä osaa varten minun piti hankkia pari posehackkia, mutta MTS2 päätti juuri silloin olla toimimatta, kun sieltä olisi tarvinnut niitä ladata. Siispä pahoittelen paria kuvaa, jotka eivät ole oikein onnistuneet juuri posehackittomuuden takia.
- Jasmy

Osa 2. Jälleennäkeminen

2009-02-16T07:24:00.000-08:00

”Julia! Sinun täytyy tulla minun kanssani!” Elisa aneli.
Olin koko päivän joutunut kuuntelemaan Elisan aneluja. Hän halusi minun lähtevän juhlimaan. Kun olin kysynyt miksi, hän oli vain sanonut, että aina ei tarvinnut olla kunnon syytä. Tiesin, että loppujen lopuksi minä lähtisin Elisan mukaan kiertämään yökerhoja, mutta pistin silti vastaan. Minä en viihtynyt yökerhoissa, vietin mieluummin rauhallista koti-iltaa, mutta silti Elisa sai minut aina lähtemään. Suostuin kulkemaan hänen perässään vain tunnin tai kaksi, mutta sen jälkeen palasin aina takaisin kotiin.
”Voisit vaikka tavata jonkun, ja vihdoin äitisi olisi tyytyväinen”, Elisa jatkoi.
”Minä en halua tavata ketään”, ilmoitin.
Tietenkin minä valehtelin, mutta minun oli vain pakko keksiä jotain vastaan väitettävää Elisalle. Se ei kumminkaan lannistanut häntä, vaan hän keksi tuhansia eri syitä, ja taas kerran, lupasin mennä hänen mukaansa.

Elisa vei minut mukanaan juuri avatulle yökerholle, jota hän kutsui nimellä Onnela. Nimi oli tuttu minulle, joten ilmeisesti Elisa oli raahannut minut sinne ennenkin.
”Odota tässä”, Elisa huusi yli musiikin ja katosi jonnekin.
Niin kävi aina. Elisa näki jonkin tuttunsa, ja pian päädyimme juhlimaan hänen kanssaan. Jos siis minun nurkassa istumistani saattoi edes juhlimiseksi kutsua. Pian näin kumminkin Elisan palaavan. Hän veti perässään miestä, joka näytti tutulta. Elisan ja miehen päästyä luokseni, tajusin kuka hän oli. Mies oli sama, kenet olin tavannut päivä sitten puistossa! Aloin heti katua tuloani yökerhoon, minä en todellakaan halunnut uusia eilistä keskustelua!
”Tässä on Daniel”, Elisa kertoi minulle, tosin kuulin huonosti hänen sanansa.
”Me olemmekin jo tavanneet”, Daniel sanoi, ja hymy nousi hänen huulilleen.
Nyökkäsin tuskaisena, enkä katsonut Danieliin. Minua ihmetytti tunteeni häntä kohtaan. Hän ei ollut tehnyt minulle mitään, mutta silti tuo mies ärsytti minua enemmän kuin kukaan muu.
”Ystäväsi ei ole järin ystävällinen”, Daniel sanoi Elisalle, edelleen hymyillen.
”Elisa, voisimmeko lähteä?” Kysyin Elisalta, välittämättä Danielista.
”Näetkö mitä tarkoitan, ei mitään tapoja”, Daniel ilmoitti, ja minun ärsytyksekseni hänen hymynsä leveni entisestään.
Elisa katseli meitä kumpiakin hämmästyneenä. Minun käytökseni selvästi kummastutti häntä, mutta en voinut itselleni mitään.
”Nähdään myöhemmin Daniel”, Elisa sanoi lopulta, ja lähti vetämään minua pois yökerhon vilkkuvista diskovaloista.

”Mitä sinun käytöksesi oikein oli siellä Onnelassa?” Elisa kysyi tuohtuneena, kun olimme päässeet kotiin.
”En tiedä! Se mies vain ärsyttää minua niin paljon!” Huudahdin.
”Sinun pitäisi tutustua häneen. Daniel on oikeasti todella mukava”, Elisa vakuutti.
”Minä en halua tutustua häneen. Hänessä on vain jotain mistä en pidä”, murisin ja jätin Elisan yksin eteiseen.
Toisaalta minuakin hävetti minun käytökseni. Ei minulla ollut tapana käyttäytyä niin! En voinut vain kuvailla sitä tunnetta, mitä Daniel sai minut tuntemaan. Se oli kuin ärsytystä, mutta oli siinä jotain muutakin. Ainakaan minun ei tarvitsisi tavata häntä enää koskaan. Tuskinpa me uudestaan eksyisimme samalla yökerholle.

Seuraava päiväni alkoi normaalisti. Heräsin aamulla seitsemän maissa ja aloin valmistautua töitä varten. Työskentelen toimittajana Teens-nimisessä nuortenlehdessä. Päätettyäni alkavani toimittajaksi, en ollut aivan tähdännyt kirjoittamaan siitä, miten jokin kuuluisuus saa pidettyä itsensä laihana. En tietenkään pitänyt nuortenlehtien toimittajia huonoina, minä en vain tuntenut itseäni kodikkaaksi muodin ja mallien keskellä. Teens oli kuitenkin ainoa paikka, joka oli hyväksynyt minut palkkalistoilleen. Ja sainhan minä kuitenkin tehdä työtä, jota rakastin. Kun olin pukeutunut, lähdin töihin bussilla, kuten muinakin aamuina. En odottanut yllätyksiä, vaan kaikki tuntui sujuvan niin kuin aina. Minun elämääni voisi kuvailla tylsäksi, mutta minä olin jokseenkin tyytyväinen siihen. Tämä päivä oli kuitenkin täysin erilainen kun muut. Päästyäni työpöytäni luokse, kuulin takaani kohteliaan rykäisyn.

Käännyin ympäri ja huomasin tuijottavani suoraan Danieliin. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun katsoin häntä kunnolla. Nyt en voinut olla huomaamatta hänen komeuttaan. En kauaa kuitenkaan ihaillut hänen komeuttaan. Päähäni singahti monta kysymystä, ja ennen kaikkea se tuttu tunne. Uskomatonta, että törmäsin häneen taas!
”Mitä sinä täällä teet?” Sihahdin.
”Yleensä keskustelu aloitetaan jollakin hieman ystävällisemmällä lauseella”, Daniel sanoi huvittuneena.
Hän hymyili taas sitä ärsyttävää huvittunutta hymyään. Minä mulkoilin häntä pahasti, enkä puhunut mitään.
”Työskentelen täällä”, Daniel ilmoitti lopulta.
”Mistä lähtien?” Kysyin pakokauhun vallassa.
Ei hän voinut työskennellä täällä! Sitten minä joutuisin näkemään häntä joka päivä! Se ei voinut olla totta.
”Aloitan tänään kuvaajana. Olin tulossa sanomaan hei, sillä me tulemme viettämään paljon aikaa yhdessä”, Daniel kertoi, jonka jälkeen hän kääntyi ja lähti pois.
En kyennyt hetkeen liikkumaan. Me emme pystyisi työskentelemään yhdessä! En pystynyt edes ajattelemaan tunteja, joita joutuisimme viettämään yhdessä. Hän ehkä pitäisi sitä huvittavana, mutta minä en. Vasta sitten tajusin jotain. Hän varmasti vitsaili! Minä en ollut montaa kertaa työskennellyt yhdessä kuvaajan kanssa, joten oli epätodennäköistä, että tulisin työskentelemään hänen kanssaan nyt. Ja jos emme työskentelisi yhdessä, en varmasti edes huomaisi hänen olevan samassa rakennuksessa kuin minä. Aloin jo hieman rauhoittua, ja sain raahattua itseni työpöydän ääreen. Yritin unohtaa äskeisen keskustelun, joten keskityin tekemään töitäni.

Ruokataukoni jälkeen minut kutsuttiin päätoimittaja Jääskisen puheille. Hermostuneena menin hänen toimistoonsa. Minua ei ollut kutsuttu sinne koskaan, joten mielessäni häälyi potkujen mahdollisuus, vaikka tiesin, ettei se ole mahdollista. Kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta.
”Me olemme huomanneet sinun taitosi kirjoittamisen parissa”, Jääskinen aloitti.
En viitsinyt kysyä ketkä me, vaan nyökkäsin varovasti. En enää ollut niin hermostunut.
”Joten, olemme päättäneet tarjota sinulle upeaa mahdollisuutta. Lehteen on suunniteltu jo vähän aikaa juttua julkkiksista, jotka eivät ole laihtuneet alipainoisiksi, ja ovat tyytyväisiä omaan painoonsa. Juttu on tärkeä nuorten lukijoidemme takia, joten haluamme, että siitä tulee täydellinen. Antaisimme sinulle täysin vapaat kädet koko jutun kanssa”, Jääskinen kertoi innoissaan.
Aloin itsekin innostua. Se olisi mahtavaa! Ja kerrankin saisin kirjoittaa jostakin, jolla oikeasti oli merkitystä!
”Saat käyttöösi kuvaajan, ja saat tietenkin itse päättää-”, päätoimittaja aloitti, mutta minä keskeytin.
”Kenet kuvaajan?” Kysyin kireästi.
En enää ollut niin innoissani. Odotin kauhulla kuulemaani nimeä. Tiesin mitä päätoimittaja sanoisi, en vain halunnut uskoa sitä.
”Daniel Suomisen”
Daniel ei ollut vitsaillut. Me tulisimme viettämään paljon aikaa yhdessä. Ja ilmeisesti en voinut kiertää sitä mitenkään. Minua vain mietitytti, miten ihmeessä selviytyisin siitä.

Innostuin tekemään uuden osan näin nopeasti positiivisten kommenttien ansiosta :) Tässä osassa taisi olla hieman enemmän tekstiä, mutta saman verran kuvia. Seuraavakin osa on jo kirjoitettu, kuvat vain puuttuvat :) Jostakin oudosta syystä minusta tuntuu, että tämä olisi jotenkin kirjoitettu erilailla kuin viimeksi. Mitä mieltä te olette?
- Jasmy

Osa 1. Kaiken pahan alku ja juuri

2009-02-14T12:25:00.000-08:00

Istuin kerrostaloasuntoni lähellä sijaitsevan puiston penkillä. Pidin siellä istumisessa, sillä siellä oli aina niin hiljaista. Harvoin joku kulki ohi, mikä oli hyvä. Sinne saatoin mennä, kun halusin karkuun muuta maailmaa. Siellä pystyin kuulemaan ajatukseni ja olemaan rauhassa. Kukaan ei osaisi etsiä minua sieltä. Valitettavasti tällä kertaa joku löysi minut sieltä. Joku, jonka tapaamista myöhemmin tulisin katumaan. Mutta sitä minä en silloin tiennyt.

”Anteeksi?”
Havahduin ajatuksistani ja nostin katseeni äänen suuntaan. Edessäni seisoi nuori mies, joka näytti täysin tavalliselta, lukuun ottamatta arpea leuassa. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme, juuri sellainen ilme, jota en ollut koskaan kaivannut. Minua oli aina ärsyttänyt se, miten ihmiset kyselivät asioitani ja halusivat tietää kaiken. Siispä en ajatellut pitäväni minua häirinneestä miehestä.
”Niin?” Kysyin varsin viileästi, ja toivoin, että se saisi miehen lähtemään.
”Niin, minä vain ajattelin tulla kysymään, että onko kaikki hyvin. Olet istunut tässä jo neljä tuntia, ja olet tuskin liikkunut lainkaan”, mies selitti äänessään hieman noloutta.
”Mistä sinä sen voit tietää?” Kysyin hämmästyneenä.
”No, minä asun tuolla kerrostalossa, mikä näkyy tästä. Satuin vain katsahtamaan ikkunasta ulos ja huomasin sinut täällä. Kun katsoin myöhemmin ulos uudestaan, olit täällä vieläkin”, mies kertoi.
”Kaikki on hyvin, kiitos vain”, vakuutin, ja odotin miehen lähtevän.
Vastoin toiveitani hän kuitenkin istuutui viereeni.

Siirryin vaivihkaa kauemmas miehestä ja olin hiljaa. Tuijotin eteenpäin, ja odotin miehen lähtöä.
”Saanko kysyä jotain?” Mies kysyi lopulta.
”Mieluummin et”, vastasin, enkä edes yrittänyt kuulostaa kohteliaalta.
”Miksi olet täällä?” Mies kysyi välittämättä minun vastauksestani.
”En usko, että se kuuluu mitenkään sinulle, mutta täällä on hyvä ajatella”, ilmoitin, enkä vieläkään katsonut miestä.
”Etkö voisi tehdä samaa kotona?” Mies jatkoi kyselyään, ja jostain kummasta syystä vastasin.
”En asu yksin.”
Mies avasi taas suunsa, varmasti kysyäkseen jotain muuta. Siispä nousin ylös penkiltä.
”Minun pitää lähteä”, sanoin nopeasti ja lähdin kävelemään ripeästi pois.
En voinut katsoa taaksepäin, mutta uskoin miehen jääneen penkille istumaan. Vasta kun olin kävellyt jonkin aikaa, vilkaisin nopeasti taakse. Hän ei ollut seurannut minua.

Kun pääsin pieneen kotiini, Elisa oli minua vastassa. Minä ja Elisa olimme olleet kämppäkavereita jo kaksi vuotta, joten olimme aika hyviä ystäviä. En silti voinut väittää, että Elisa tuntisi minut perin pohjin, meillä kummallakin oli salaisuutemme. Minä ja Elisa olemme erilaisia. Meissä on paljon eroja, mutta silti pidämme toistemme seurasta. Elisa on iloinen, positiivinen ja aina valmis juhlimaan. Elisan ympärillä pyörii paljon porukkaa, juuri hänen värikkyytensä takia. Elisa näyttää hauskalta, aivan erilaiselta kuin minä. Joskus toivon, että uskaltaisin pukeutua niin rohkeasti, kuin hän pukeutuu.
”Julia! Olen odottanut sinua vaikka kuinka kauan!” Elisa huudahti heti ensimmäiseksi.
”Äitisi on soittanut tänne vaikka kuinka monta kertaa”, Elisa jatkoi.
”Sanoiko hän miksi?” Kysyin vaiteliaana.
Minun ja äitini välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Äiti on aina väheksynyt minua, ja muistuttanut monta kertaa, kuinka paljon minussa on virheitä. Hän keksii aina jotain valitettavaa minusta, eikä koskaan unohda tekemiäni virheitä.
”Hän mainitsi jotain siskostasi”, Elisa sanoi ja ojensi minulle puhelimen.

Otin puhelimen käteeni ja valitsin äidin numeron. Elisa poistui paikalta. Huulta purren odotin äidin vastaavan.
”Helena Auer”, äiti vastasi puhelimeen.
”Julia täällä. Olit soittanut?”
”Julia! Minulla on sinulle hyviä uutisia! Siskosi on mennyt kihloihin!” Äiti kiljui korvaani.
En vastannut hetkeen mitään. Muistin siskoni täydellisen poikaystävän, johon äiti oli ihastunut täysin. Ja eihän hänessä ollut mitään vihattavaa, rikaskin kun oli.
”Onnittele häntä minun puolestani”
”Varmasti! Etkö sinä vieläkään ole löytänyt ketään? Enhän minä ihmettele, kun olet niin masentavaa seuraa, sinun pitäisi joskus hymyillä. Ottaisit hieman mallia Jennistä, hän on niin eläväinen. Ja voisit tehdä jotain hiuksillesikin…”, äiti aloitti jo monta kertaa kuulleeni saarnan.
Kuuntelin nyrpeästi koko jutun loppuun asti, jonka jälkeen lopetin puhelun ja menin huoneeseeni.

Istahdin nojatuoliini ja suljin silmäni. Mietin, miksi kestin äidiltä sellaista käytöstä. Joka kerta hän vain haukkui minua, ja sai minut tuntemaan itsenä epäonnistuneeksi. Ennen olin yrittänyt niin kovasti miellyttää häntä, mutta enää en jaksanut. Minä olen mikä olen, ja ilmeisesti en voi muuttua. Hetken päästä nousin ja vaihdoin pyjamaan. Yritin saada nukuttua, mutta ajatukseni pitivät minut hereillä. Kun vihdoin nukahdin, oli kello jo paljon. Jos olisin ollut hereillä, ja katsonut juuri sillä hetkellä ulos, olisin nähnyt jotain, mikä olisi estänyt minua tekemästä monia virheitä.

Tähän päättyy ensimmäinen osa. Minulla ei ole tiettyä vakiopituutta, vaan kirjoitan niin pitkän osan kuin tulee. Jos jokin ihastutti tai vihastutti, kommentoi ihmeessä :)
- Jasmy